Sähkön kallistumiselle on laitettava stoppi

Jokaista meitä harmittaa sähkökatkot. Harmitus on lievä sana sähkökatkon pitkittyessä.  Tuolloin huomaamme riippuvuutemme vakaasta sähköverkosta. Pitkät sähkökatkot saavat niistä kärsivät yleensä vihaisiksi, varsinkin jos niihin ei ole erityisesti totuttu. Maaseudulla, jossa katkoista yleensä eniten kärsitään, niihin on toki totuttu.

Vuonna 2013 tuli voimaan uusi sähkömarkkinalaki. Se velvoitti verkkoyhtiöt parantamaan sähkön toimitusvarmuutta selvästi. Sen mukaan jakeluverkon vioittuminen myrskyn tai lumikuorman seurauksena ei saisi aiheuttaa asemakaava-alueella verkon käyttäjälle yli 6 tuntia kestävää sähkönjakelun keskeytystä. Muilla alueilla keskeytys saa olla enintään 36 tuntia, siis puolitoista vuorokautta.

Nämä vaatimukset on pääsääntöisesti täytettävä vuonna 2028. Saaret ja vähän sähköä käyttävät käyttöpaikat on rajattu vaatimusten ulkopuolelle. Vuoden 2019 lopussa käyttöpaikoista puolen tulee täyttää vaatimukset. Vuoden 2023 lopussa peittoasteen tulee olla 75 prosenttia. Energiavirastolla on kuitenkin tähän poikkeusmahdollisuuksia. Edellä mainituissa välitavoitteissa ei oteta huomioon vapaa-ajan asuntoja.

Vuoden 2010 marraskuussa sähköllä lämmitettävän pientalon sähkönsiirto maksoi koko maassa keskimäärin 2,73 senttiä kilowattitunnilta ilman sähkö- tai arvonlisäveroa. Marraskuussa 2018 tämä kustannus oli noussut noin sentillä, 3,71 senttiin. Kun huomioidaan inflaatio (kuluttajahintaindeksin muutos n. 11 prosenttia, joka sisältää sähkön hinnan nousun), niin havaitaan sähkön siirtohintojen nousseet reaalisesti noin 0,67 senttiä kilowattituntia kohden vuoden 2018 hintatasossa. Tämä tarkoittaa yli 20 prosentin reaalihinnan nousua, siis yli viidenneksen. Itä-Suomessa siirtohinta on noussut tätäkin jyrkemmin, yli sentillä kilowattituntia kohden, mikä on tarkoittanut noin 30 % hintakasvua. Kuluttajan kukkarossa tätä nousua on tasapainottanut se, että sähköenergian veroton hinta on vastaavana ajankohtana reaalisesti alentunut.

Suomen kotitaloudet ja maatilat käyttävät noin neljänneksen Suomessa kulutetusta sähköstä. Kun sähkönkulutus on noin 85 terawattituntia, niin yllä mainittu 0,67 sentin hinnannousu tarkoittaa vuositasolla noin 150 miljoonaa euroa pelkästään suorissa kuluttajahinnoissa. Luonnollisesti kuluttajat maksavat loppujen lopuksi myös muun kuin vientiteollisuuteen kohdistuvan sähkön, eli voimme hyvin ajatella suoran rasituksen olevan reilusti yli kaksinkertainen.

Valitettavasti ei ole näköpiirissä, että hintojen nousu päättyisi. Pikemminkin päinvastoin. Syitä on kolme: sähkömarkkinalain velvoitteet, sähköverkon yksityistäminen (erityisesti Caruna) sekä teknologinen kehitys. Jälkimmäisellä tarkoitan sitä, että sähkön pientuotanto on helpottunut ja helpottuu edelleen. Erityisesti paljon sähköä käyttävien on entistä kannattavampaa rakentaa vaikkapa aurinkosähköjärjestelmiä. Ongelma on sama kuin väestöään menettävien taajamien vesilaitoksilla: kulutetun veden määrän lasku pakottaa nostamaan kiinteitä hintoja. Onnellinen tulee olemaan se, joka voi irrottaa itsensä kansallisesta sähköverkosta.

Yllä mainitut kolme toisistaan riippumatonta toimea tai kehitystä muodostavat yhteiskunnallisen ongelman, eikä tässä varmasti yksikään puolue ole syytön. Korjausliikkeitä ei kaikilta osin voida enää tehdä, mutta kehitystä voidaan loiventaa.

Ensimmäinen liittyy jakeluvarmuudesta säätämiseen. Yllä mainitut, sinänsä hyvät verkkotavoitteet tulee lieventää välittömästi siten, että uudeksi määrävuodeksi asetetaan esimerkiksi vuosi 2045, kun nyt pääsääntöisenä lain määräaikana on vuosi 2028. Käytännössä tavoitteena tulee olla se, että jakeluverkkoyhtiöt joutuvat uusimaan vain sellaista sähköverkkoa, joka muutenkin tulee uusittavaksi käyttöiän päättyessä. Sähkökatkoista maksettavia korvauksia tulee toki edelleen suorittaa kuluttajille ja tällä tavoin kannustaa verkkoyhtiöitä toimitusvarmuuteen.

Kaikkien maakaapelointien yhteydessä tulee myös aina asentaa valokuitua. Näin siksi, että valokuituyhteydet tulevat olemaan jatkossa entistä tärkeämpiä muun muassa 5G-teknologian runkoverkkona. Mikäli kuidun asentamiseen ei löydy halukasta operaattoria, vastaisi sen kustannuksista valtio, joka kuitua käyttöönotettaessa voisi luovuttaa sen esimerkiksi kunnan tai verkko-operaattorin käyttöön.

Toinen suuri muutos tarvitaan yksityistämisistä johtuvaan sähköverkon hinnoitteluun, joka tulee uudistaa. Tällä hetkellä hinnoittelua säädellään ns. kohtuullisen tuoton menetelmällä, joka on kuitenkin osoittautunut toimimattomaksi erityisesti sen viiveen vuoksi. Jatkossa sähkönsiirron hinnoittelua tulee tiukentaa radikaalisti, esimerkiksi seuraavalla tavalla:

Nykyisin siirtomaksujen on oltava yhden jakeluverkkoyhtiöiden koko alueella yhtäläisiä, mutta verkkoyhtiöiden välillä on toki eroja. Siitä syystä esimerkiksi laajojen verkkoalueiden asiakkaiden maksut ovat korkeampia kuin pelkästään taajamassa operoivien asiakkaiden maksut. Jatkossa sähkönsiirtoon tulee määrittää käyttöpaikkakohtainen maksimisiirtomaksu, joka perustuu kulutuksen määrään ja on koko maassa sama. Tätä kattohintaa määritettäessä arvioidaan verkkoyhtiöiden taloudellinen tilanne.

Jokaiselle sähkönkäyttöpaikalle määritetään lisäksi erillinen verkkometrihinta, joka on pääsääntöisesti kiinteä kuukausimaksu. Tämä maksu korvaisi nykyiset perusmaksut. Tässä maksussa voidaan ottaa huomioon esimerkiksi jo toteutetut maakaapeloinnit: eli mitä suurempi sähkövarmuus yksittäisellä asiakkaalla on, sen korkeampi perusmaksu asiakkaalla saa myös olla. Verkkometrihinnan määritys tapahtuisi siis samaan tapaan kuin yksityistiemaksuissa: siinä voidaan ottaa huomioon käyttöpaikkaa varten ylläpidettävän sähköverkon ylläpito- ja osittain myös rakennuskustannukset. Edelleen voidaan jatkaa käyttöpaikkakohtaista liittymähinnoittelua, jossa otetaan huomioon liittymän rakentamiskustannukset.

Tämän lisäksi sähköyhtiöille tulee luoda yllä mainittuun verkoston laajuuteen perustuva tasausjärjestelmä. Eli kun nyt kustannuksia tasataan käytännössä verkkoyhtiön sisällä, niin jatkossa tasausta tehtäisiin yhtiöiden välillä.

Lisäksi verkkoyhtiöille tulee antaa kannustin edistää alueellaan paikallista ja puhdasta piensähkötuotantoa. Ne voisivat esimerkiksi rahoittaa sähköomavaraisuutta kasvattavien aurinkopaneelien tai sähköakkujen asentamista ja saada vastineeksi oikeuden periä kustannukset perusmaksussa. Näin verkkoyhtiöt saisivat nykyistä parempaa tuottoa myös niiltä käyttöpaikoilta, jotka omavaraisuuden vuoksi käyttäisivät vähemmän verkkosähköä ja osallistuvat sen vuoksi pienemmällä osuudella sähköverkon kustannuksiin. Toisaalta nämä paikat olisivat myös riippumattomampia verkkohäiriöistä.

EDIT: Korjattu sähkönsiirron hintakehitystä koskevat luvut euroista senteiksi.

matiashilden
Puumala

Olen Saimaan solmukohdassa Etelä-Savossa sijaitsevan Puumalan kunnanjohtaja. Vuosina 2017-2019 toimin kunta- ja uudistusministeri Anu Vehviläisen erityisavustajana.
Koulutukseltani olen hallintotieteiden maisteri Tampereen yliopistosta (pääaine kunnallistalous). Harrastuksena mm. tennis, sulkapallo ja pubivisailu. Tässä blogissa kirjoittamani tekstit ovat puhtaasti henkilökohtaisia mielipiteitäni.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu